Arjen askelissa
Kuura kulki vielä kerran puuaitaisen tarhan ympäri ja varmisti, että sähkölanka kiersi koko aitauksen. Jännitys kipristeli vatsassa ja oli todella hankalaa keskittyä. Tänään uudet isot aitaukset vihdoin pääsisivät käyttöön ja hevoset ensikerran ihmettelemään tiluksia oikein kunnolla. Kuura pujotti letiltä karanneen suortuvan korvan taakse, otti yhdestä tolpasta kiinni ja kokeili heiluttaa sitä vielä kerran. Tukeva paksu puutolppa oli upotettu syvälle maahan, eikä se antanut myöden Kuuran hermostuneesta nykimisestä huolimatta. Tarhan tarkastuksen jälkeen Kuura avasi sen portin valmiiksi. Hän oli jo tovi sitten laittanut sen kiinni yhdellä puomilla ja sitten kahdella. Testaillut sen käyttömukavuutta ja mahdollisia haasteita. Nyt portti oli taas kokonaan auki ja nainen varmisti vielä portin niin, ettei siitä sojottanut mitään puomia ulos. Portti toimi siten, että sen puut sai vedettyä omalla tasollaan sivuun siten, ettei mikään jäänyt roikkumaan maahan. Huokaisten Kuura potkaisi maata ja pölläytti pienen tomupilven. Kyllä ne kestää, hän vakuutteli itselleen ja suuntasi sitten kohti tallia.
Tallirakennus oli vanha. Se oli pystytetty suurista kivistä kootulle kivijalalle, oli puurunkoinen ja turvekattoinen. Oikein upea ilmestys sopivan sään sattuessa. Katosta sojotti pitkää kuivaa heinää ja sammaloitunut vihreä loi kauniin kontrastin varsinkin iltapäivän auringossa. Tallin sisätiloja oli remontoitu rankalla kädellä Kuuran saapumisensa jälkeen. Aiemmin navettana toimineeseen tilaan oli saatu mahtumaan kahdeksan melko tasakokoista karsinaa, joista osa oli vielä kesken. Tallin sisäseinät olivat saaneet uuden vaalean sävyn rankan pesu- ja kalkkeamisprojektin päätteeksi. Puisiin osiin Kuura ei ollut koskenut vielä, mutta kattoon hän oli asennuttanut uusia valaisimia ja lisännyt pistorasioita sopiviin paikkoihin. Ennen hyvin pimeä tila yllätti varmasti valoisuudellaan.
Karsinat olivat kuin tilkkutäkki: ne oli koottu eriparisista kierrätysmateriaaleista, joita oli kerätty niin tilan muusta remontista kuin hankittu käytettynä naapureilta tai verkkokirppareilta. Tallin perällä oli pieni huone varattuna varusteille. Kuura uskoi tilan olevan vanha maitohuone, vaikka siellä ei enää koneistoja ollutkaan. Tila oli ahdas ja sinne oli ollut haastavaa keksiä ratkaisut, jolla kaiken saisi mahtumaan. Toistaiseksi tila oli kelvollinen, mutta Kuura oli harkinnut ostavansa varusteille erillisen konttiratkaisun tai muun vastaavan tapaisen tuomista tiluksille. Tallista oli vaikeaa löytää enää yhtään ylimääräistä neliötä, eikä vielä olisi järkevää rakentaa täysin uuttakaan. Kenttä olisi prioriteettilistalla paljon korkeammalla.
Kuura avasi oven talliin, asetti pönkän oven eteen ja tervehti kolmea yöpuulla ollutta hevosta.
”Heipä hei, aamu-uniset ystäväni!” Hänen ääneensä vastattiin liikehdinnällä ja Tarantellan karsinasta kuului iloinen hörähdyskin. Inger kurkkasi omasta karsinastaan tapansa mukaan ruuankiilto silmissä ja Pontus, Ingerin suojatti, tarkasti nopeasti tilanten. Pontuksen kanssa Kuura ei ollut vielä päässyt niin paljon tekemisiin, että olisi voinut sanoa tuntevansa ruunan metkuja.
Jokaisen karsinan oveen Kuura oli asettanut perinteiset liitutaulut. Vaikka suurinosa olikin vielä tyhjänä, kolmessa niistä luki jo jotain. Lähimmän karsinan ovessa luki yksinkertaisin tikuin ”Inger” ja sen omisti varmajalkainen, iäkkäämpi islannishevostamma. Inger oli Kuuran toinen oma hevonen ja unelmien täyttymys rotunsa takia. Sen hän oli ehtinyt omistaa jo seitsemän vuotta. Hän oli kuitenkin hetken ehtinyt miettiä tamman kohtaloa, kun Norjaan muutto oli varmistunut. Lopulta byrokratian tavaamisen jälkeen hän oli päätynyt tamman lennättämiseen mukanaan ja kyllähän Ingerin vaalea rautias väri sointui vuoriston maisemaan upeasti.
Toisessa ovessa luki ”Pontus” paljon enemmän kaunokirjaimin tehtynä. Clydesdalenhevos ruuna ei nimestään huolimatta ollut Suomesta kotoisin tai matkannut yksilö. Eikä ruuna ollut edes Kuuran oma, vaan parin kilometrin päässä asuvan iäkkäämmän pariskunnan. Talon rouva, Friede Hover, rakasti suomen kieltä ja sen hevosia todella paljon. Hän oli Suomessa vieraillessaan ostanut, niin huvittavalta ja ihastuttavalta kuin se kuulostikin, vanhoja Villivarsa lehtiä kirpputorilta. Hän oli ahkerasti kääntänyt lehteä omalle kielelleen ja lopulta nimennyt oman hevosensa lehdestä löytämällään nimellä. Frieden iloisuus ja vieraanvaraisuus olivat yksi asia, johon Kuura oli aikanaan ihastunut tultuaan katsomaan tilaa ensimmäisen kerran. Friede ei ollut paljoa kainostellut, vaan oli kantanut pullaa jo silloin Kuuran eteen.
Se, miten Pontus oli päätynyt Kuuran luokse, oli oikeastaan Ingerin ansiota. Tamma oli käytännössä päättänyt adoptoida ruunan eikä Friede tai Kuura ollut voinut sanoa poikkipuolista sanaa. Kuura ja Inger olivat käyneet Frieden kanssa pari kertaa maastoilemassa yhdessä. Inger oli heti tykästynyt Pontukseen eikä mennyt kauaa, että ruuna alkoi karkailla parin kilometrin päähän tamman luokse. Kuura oli melkein 100 % varma, että hevoset olivat keskenään sopineet siitä, kumman luokse kannatti yrittää muuttaa ja lopulta oli päädytty Kuuran tiluksiin. Inger osasi olla aika veikeä tapaus.
Kun ruuna jälleen kerran löytyi Ingerin luota, oli Kuura kävellyt naapuriin hattu kourassa ja esittänyt ideansa pitää hevoset Talvikavion tiluksilla. Friede oli vain kohauttanut harteitaan nauraen ja tuumannut, että olkoon sitten. Kuuran ei ollut tarvinnut edes kysyä kulujen korvaamisen perään, kun rouva oli todennut maksavansa ruunan juoksevat menot tietenkin itse ja antoi vielä kohtuullisen korvauksen hevosen ylläpidosta. Ei Kuura olisi edes kehdannut pyytää niin paljoa, koska koko soppahan oli periaatteessa Ingerin vika. Mutta Kuura oli iloinen, ei tilan pitäminen yksin aina herkuinta hommaa ollut. Kun Friede perheineen pyöri välillä nurkissa myös, oli paljon viihtyisämpää.
Kolmas karsina, ovelta kolmantena, kuului Kuuran ensihevosella, suomenhevos ruuna Tarantellalle. Ruunan taulu oli koristeltu piirretyillä auringonkukilla ja nimi kirjoitettu tikkukirjaimin. Tarantella ja Inger olivat rakkaita. Ja vaikka Inger saattoi olla varmajalkainen, se oli mummomaisella tavalla pilkkeen silmäkulmassaan omaava ja omanarvontuntoinen tamma. Tarantella taas oli rauhallisuuden perikuva ja unelmien täyttymys hevosesta, joka jaksaa opettaa kaiken ensikertalaiselle. Kahdeksan vuotta yhteistä taivalta kuljettuaan oli Kuura joutunut ja päässyt oppimaa yhtä ja toista hevostelun arjesta. Tarantella oli myös suurin syy haaveiden toteutumiseen. Vaikka kaikki ei aina ollutkaan helppoa ja ruusuilla tanssimista, Tarantella ja Inger olivat tuoneet elämään todella paljon iloa.
Ja nyt, nämä kolme, pääsisivät yhdessä vihdoin isolle laitumelle testaamaan, miltä vuoristomaisemat maistuivat. Pontus oli toki tilukset jo muutamaan otteeseen varmasti nähnyt, mutta Inger ja Tarantella pääsisivät nyt isolle laitumelle ensimmäistä kertaa. Kuura ryhtyi toimeen. Hän jakoi aamuruuat jokaiselle, siivosi vähän tallin sisällä ja lopulta, kaikkien syötyä, päästi hevoset yksitellen laitumelle.
Hevosten iloa oli henkeäsalpaavaa katsella. Alkuun kukaan ei oikeastaan lähtenyt kauas. Puuaitaa piti vähän tarkastaa, maata kuopaista ja yhdessä pöhistellä uutta aluetta. Lopulta kolmikko lähti Ingerin johdolla ensin ravia ja lopulta laukaten tutkimaan rinnelaidunta. Kuura nojasi aitaan ja katseli hevosten menoa.
Vastaa